maanantai 27. tammikuuta 2014

Itsensä ylittänyt viilipytty ja muita elämän kummallisuuksia

Hain marraskuun alussa unelmieni työpaikkaa. En yllättynyt, kun haastattelukutsua ei kuulunut, sillä työ kiikkui jossain realististen unelmien ylähyllyllä. Tiedättekö, sillä hyllyllä, johon yltää juuri ja juuri varpaiden kärjillä seisoen - ähisten ja puhisten. Hyllyllä, jonka takakulmaan nähdäkseen tarvitsee nosto- ja tsemppausapua.

Viime viikolla tapahtui kuitenkin kummia: Minut kutsuttiin haastatteluun. Tanssin puhelun päätteeksi pienen voitontanssin, sillä jo pelkkä haastattelukutsu on osoitus siitä, että unelmat on tarkoitettu kurkoteltaviksi. Jonkun mielestä paperilla ollut Veera oli sittenkin mahdollisuuden arvoinen. Ei ehkä vahvin kandidaatti, mutta edes jonkinlainen musta hevonen.

Valmistauduin tänään olleeseen haastatteluun huolella ja puin tällä kertaa päälleni jotain muuta kuin pyjaman (Pyjama päällä haastatteluun). Yleensä hermoilen päivä tolkulla ja menetän jopa yöuneni jännittävien asioiden edessä, mutta tällä kertaa päässäni naksahti ja minusta tuli viilipytty. Nukuin kuin tukki, söin hyvän aamupalan, en hötkyillyt, ei tullut kiire, vaan lähdin juuri oikeaan aikaan. Minun oli hyvä olla - pää (ei nenä) pystyssä.

Haastattelu oli tiukka, haastava ja miellyttävä. Kolme haastattelijaa ja paljon nopeatempoisia kysymyksiä. Haastattelu muistutti enemmänkin yliopiston suullista tenttiä kuin mitään aiemmin kokemaani työhaastattelua. Joidenkin vastausten jälkeen näin hymyjä ja nyökkäilyjä, toisten kohdalla muistin jälkikäteen miljoona unohtunutta asiaa. Päiväkodin johtajana työskennellessäni olin itse haastattelijan roolissa, mutta edellisestä omasta, kasvotusten tapahtuneesta haastattelusta on jo vierähtänyt hetki.

En usko, että sain hakemani paikan, mutta siltikin on voittajafiilis. Pääsin jo pitkälle ja opin paljon uutta. Seuraavalla kerralla osaan taas jäsennellä ajatukseni hitusen paremmin ja muistan ne kaikki tänään unohtuneet asiat. Ehkä vielä ei ole unelmatyöni aika, mutta ainakin tiedän, että kaikki on mahdollista.

Ja sitten osioon 'muita elämän kummallisuuksia': Sain tänään postitse kirjeen DMV:ltä. Kirjekuoren sisältä löytyi ajokortti, joka on voimassa 9.1.2018 asti. Ei hajuakaan, miksi minulle yhtäkkiä päätettiin myöntää normaali neljän vuoden ajokortti, mutta en valita enkä soita kyselypuheluita (Kaikki vanhenee). Elämä on taas pikkiriikkisen helpompaa ja huolettomampaa. Ehkä seuraavaksi postilaatikosta löytyy se kymmenen vuoden green card...






Kisun jokailtainen taistelu tuulimyllyjä vastaan...

2 kommenttia:

  1. Aivan huikeeta! Mieti mieluummin näin: Vaikka et ollut omasta mielestäsi huippu, niin minkälainen superihminen pitää olla että peittoaa pätevyytesi? No, sanotaan että haastattelussa se superihminen sitten suoritui piirun verran paremmin, mutta kokemuksesta voin kertoa, että vaikka se superihminen sitten saikin sen työpaikan, niin ei ole harvinaista että superihminen osoittautuukin varsin hankalaksi monista eri syistä ja superihmisen koeajan päätyttyä, saat sittenkin sen soiton, että paikka on sinun. :) Näin kävi minulle, kun haastattelussa olin jäänyt toiseksi. Ja sain olla todistajana ikävän paljon, kun työpaikkaan palkattiin "se parhaiten" haastattelussa ja hakemuksessa onnistunut, ja töiden alettua osoittautuikin täysi yhteistyökyvyttömäksi tyypiksi. Tsemppiä ja positiivista asennetta!

    Ja voi että on Kisulla upea turkki!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta! Tuo on kyllä totta, että välillä niistä superihmisistä tulee huonot vibat. Kyseessä on hyvin ihmisläheinen työ, jota tehdään koulutuksen ja kokemuksen lisäksi koko persoonalla.

      Ja Kisu kiittää turkkikehuista :). Kisun turkki on todellakin uskomattoman pehmeä ja silkkinen. Sitä on ilo silitellä.

      Poista