Ensimmäiset vuosikertaoluet ovat nyt valmiita ja olemme saaneet todeta, että kellaroimismenestyksemme on ollut vähintäänkin kyseenalaista. Ei ole meinaan ihan yksi tai kaksi olutta, jotka ovat päätyneet avaamisen jälkeen suoraan viemäriin. Liekö syynä sitten huono olut vai se, että ilmaistoimattoman kodin keittiönkaappi ei aja ihan samaa asiaa kuin lämpötilasäädelty kellari...
Mutta onpa joukossa ollut jokunen menestyjäkin. Niistä yksi päätyi Phillin lasiin sunnuntaina ja heti perään sohvalle, kun yli-innokas Possu hyppäsi Phillin syliin hiiri suussaan. Pettynyt Phill pesi sohvan ja kertoi minulle, että yksi elämän isoista pettymyksistä on se, kun menettää yllättäen pitkään odotetun herkun viimeisen muruset. Voikkarin viimeinen haukku, johon olet säästellyt kaikki parhaat palat, viimeinen karkki, viimeinen lihapulla tai sitten se viimeinen kulaus olutta.
Kuuntelin Philliä nauraen. Ymmärsin kyllä mitä hän tarkoitti, mutten osannut samaistua tuskaan ihan täysillä. En osannut, kunnes sama juttu tapahtui minulle tänään:
Olin tehnyt itselleni lounaaksi täydellisen voikkarin: Rapeakuorista maalaisleipää (ei mitään pullamössöhöttöä), kalkkunaleikettä, sulatejuustoa, Turun Sinappia, avocadoa ja pinaattia. Olin nälkäinen kuin susi ja ahmin leipäni hirmuista vauhtia, viimeistä nurkkaa lukuunottamatta. Viimeisen nurkan aioin nautiskella hitaasti, mutta sitä ennen minun piti auttaa paria lapsukaista avaamaan lounaidensa rippeet. Jätin leipäni pahaa aavistamattomasti keskelle lapsilaumaa, käänsin selkäni ja pum, täydellinen leipäni oli lattialla. Tuona hetkenä tiesin täsmälleen, mitä Phill oli sunnuntaina tarkoittanut.
Lounas jäi ehkä hieman vajaaksi, mutta ei tänään ole tarvinnut ihan nälässäkään olla. Kävimme illalla testaamassa Iron Pig Ale Housen bbq:n ja hyväähän se oli. Ja tuhtia. Riittää vaikka vielä vaikka huomiseksikin lounaaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti