Tuesday, August 15, 2017

I can't even...

I can't even... Niin yksi ryhmämme pienistä pojista sanoo aina kun yrittäminen ei tuota tulosta ja turhautuminen puskee pintaan. Juuri nyt olen valmis itsekin huokaisemaan I can't even, vaikka turhautumisen sijaan taitaakin olla kyse hetkittäisestä kiireestä ja asioiden päällekkäisyydestä.

Tämä viikko on suuri hyvästien ja muutosten viikko. Huomenna joudun sanomaan hyvästit rakkaalle työkaverilleni ja perjantaina lapsille. Pelkkä ajatuskin itkettää, sillä meillä on ollut yhdessä aivan mahtava vuosi. Viime lauantaina sanoin myöskin heipat osalle community collegen oppilaistani kesälukukauden tultua päätökseensä. Juhlistimme viikkaa tapaamista nyt jo perinteisten (toinen kerta!) nyyttäreiden voimin. Aidolla kiinalaisella ja intialaisella ruualla herkutellessani ja oppilaiden kanssa jutustellessan, tunsin suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Jummi miten hienoa, että saan tutustua töitteni puolesta näin ihanaan ja kaiken kirjavaan porukkaan.

Oppilaideni jatkaessa elämäänsä kohti uusia seikkailuja, olen koittanut kääntää katseeni kohti uusia lapsia perheineen. Olen sumplinut kotikäyntejä, suunnitellut tulevaa vuotta ja osallistunut uuden työparini etsintään. Sopiva löytyi ja alan olla haikeuteni keskellä myös varovaisen innostunut tulevasta vuodesta. Eiköhän tästäkin tule hyvä ja uusien kokemusten täyteinen vuosi. Normityöni ohella jatkan myöskin community collegella lauantaisin ja mahdollisesti myöskin tiistai-iltaisin. Hullu kun olen... 


Vipinää  riittää sekä minulla että takaisin sukellusveneen palvelukseen siirtyneellä toisella puoliskollani. Yhteistä aikaa on rajoitetusti, mutta laatu korvaa määrän. Kaikista parasta tässä onkin se, että juuri nyt tunnen ihan tosissani kuuluvani joukkoon ja eläväni ihan oman näköistä elämääni täällä rapakon läntisellä puolella. Asia, mikä ei ole (ainakaan tälle) ulkosuomalaiselle mikään itsestään selvyys.

Thursday, August 10, 2017

Rakkauden tekoja

Englanniksi lausuttu I love you tuntuu suussa helpolta ja huomattavasti kevyemmältä kuin ainakin sata kiloa painava Minä rakastan sinua. I love you pujahtaa suusta helposti silloinkin kun kyse ei ole vuosisadan rakkaustarinasta vaan esimerkiksi "rakkautensa tunnustaneesta" puolitutusta lapsesta tai uusista kengistä.

Mutta ei love turha tai tunteeton sana ole. Joissain tilanteissa siihen sisältyy aivan samaa tunteen paloa ja painokkuutta kuin särähtävään rakkauteenkin. Esimerkiksi Philliä rakastan englanniksi ja muistan sanoakin sen usein ja tarkoituksella. Ja mikä tärkeintä, muistan myöskin näyttää sen. Yläasteen musiikkitunneilta tuttua laulua mukaillen uskon, että rakkaus on enemmän kuin sanoja ja näkyy parhaiten pienissä arkipäivän eleissä ja teoissa.

Rakkautta on...

kun kotiin tullessa halataan, pussataan ja kysytään, miten päivä meni. 

kun toinen antaa hyvänyön pusun vaikka kesken keskittymistä ja nopeutta vaativan videopelin.

kun aiemmin kotiin tullut osapuoli tekee kotitöitä pyytämättä ja valittamatta, jotta yhteistä (vapaa)aikaa jäisi enemmän.

kun kotitöiden tekeminen ei jää huomaamatta ja arvostamatta. Kiitos tuntuu aina hyvältä.

kun toinen noukkii lattialle unohtuneet sukat pyykkikoriin mainitsematta siitä toiselle.

kun toinen tuo vettä pyytämättä.

kun toinen tuo vettä vaikka kesken riidan.

kun tyhjänpäiväisen kinastelun jälkeen sovitaan, nauretaan ja kumpikin tajuaa olleensa hölmö.

kun toisen vitsit naurattavat.

kun sisäpiirin juttuja löytyy joka tilanteeseen.

kun nimen sijaan käytetään hellittelynimiä.

kun välillä ollaan vain yhdessä hiljaa ja se tuntuu hyvältä ja luontevalta.

kun toinen odottaa, että kuva on otettu ennen kuin aletaan syömään.



Meillä jokainen puhelu ei lopu sanoihin love you, mutta rakkauden teot ovat läsnä jokaisessa päivässä. Ja joka päivä yritän muistaa olla siitä myöskin kiitollinen.

Sunday, August 6, 2017

Lasten juttuja työsyhde-etuna

Töissä on edessä muutosten tuulet, kun lapsirymämme lapsista suurin osa lähtee parin viikon päästä joko kindergarteniin tai TK:hen (transitional kindergarten). Hyvästien ajatteleminen on haikeaa, sillä minun tulee taatusti joka ikistä Ocelottia ikävä. Mikä mainio porukka tämä on ollutkaan!

Tässä taas viime viikon parhaita kommentteja:

Kaksi lasta syö välipalaa ja juttelee eläimistä

F: Did you know that I have two cats and two chickens at home?
E: I have two cats too! But no chickens. Are they your pets or your food?

Torstaina lounaalla lapset päätyivät puhumaan ihmisistä jotka ovat menehtyneet.

E: My mom's father passed away. He was my grandpa.
D: Did you know that when I was a baby I had Opa and I loved him a lot. But he doesn't live anymore. He lived a long time ago, like when the dinosaurs were here.

Viikon kunkkuna erään lapsen äiti kertoi meille kotona käydystä keskustelusta.

E: Mom, how old do you have to be to drink beer?
M: Mmm, 21. Why? Would you like to drink beer?
E: Yeah, I already did!
M: Really? Who gave you beer?
E: Miss Veera!
M: Are you sure? You know, grown ups are not allowed to give beer to 4 year olds.
E: But she did!
M: You know, she could get into a lot of trouble for that. So are you really sure? Maybe we should talk to her about that tomorrow.
E: Mom, I'm only kidding. I can't drink beer yet.

Onneksi sattui olemaan vanhempi, jolla riittää järkeä ja huumorintajua ja joka tuntee muutenkin lapsensa tarinat. Sama lapsi kun oli jo aiemmin kertonut lähteneensä kesken koulupäivän ystävänsä kanssa Targettiin (kauppa) ostamaan pastaa ja parsakaalia. Takaisin tullessa tytöt olivat eksyneet, mutta heitä ei pelottanut, sillä he vain huusivat tosi kovaa. Niin kovaa, että Ms. Veera kuuli ja tuli hakemaan heidät takaisin kouluun.


Lasten jutut ovat kyllä mukava työsuhde-etu. Pitäisi vain muistaa kirjata niitä useamminkin ylös.

Thursday, August 3, 2017

Muuttuneet rytmit

Olen pitänyt itseäni aina aamuihmisenä. Herään mielelläni aikaisin, treenaan tehokkaasti aamuisin, rakastan aamupalaa ja saan hyvällä säkällä siivottua ainakin puolet kodista ennen töihin lähtöä.

Viime keväänä jotain kuitenkin napsahti päässäni ja rytmini muuttui. Tehokkain treeniajankohta vaihtui aamusta iltaan, olin vielä seitsemältäkin syvässä unessa ja sunnuntaisin, viikon ainoana vapaana aamuna, nukuin usein yhdeksään. Aamut olivat yhtä tahmaa ja suorittamista: Niistä katosi nautinto.

Joitain viikkoja sitten tilanne kuitenkin muuttui taas kun Phillin työrytmi muuttui. Nyt meillä soi ensimmäinen kello viimeistään kuudelta, joinain aamuina viideltä. Kun toinen nousee aikaisin, on itsekin helpompi päästä taas ylös. Varsinkin, kun uni on ensiheräämisen jälkeen kuitekin niin katkonaista, ettei olo ole vielä tunninkaan päästä yhtään sen virkeämpi.

Aamutreenien tehokkuus ei ole palautunut vielä täysin entiselle tasolleen, mutta energiaa niistä kyllä saa valtavasti. Vaikka yöt ovatkin jääneet välillä aiempaa lyhyemmiksi, olen ollut koko päivän paremmin hereillä. Aamu- ja iltatreenejä yhdistelemällä toivon löytäväni keholleni ja elämäntilanteelleni parhaimman mahdollisen combon. Ainakin siihen asti, kun tilanne muuttuu taas uuden lukukauden alkaessa. Töissä on tapahtumassa paljon muutoksia, joista yksi on uudet työtunnit puoli kahdeksasta neljään. Tiedossa on siis aikaisia aamuja siinäkin tapauksessa, että treenit jäävät iltaan.

Yhtenä aamuna viikossa on silti ihana köllötellä sängyssä pitkään. Ennen se tuntui minusta ajanhukalta, mutta juuri tällä hetkellä laiskan uniset sunnuntaiaamut ovat parasta kotiluksusta mitä tiedän. Toiseksi parasta luksusta on arkiaamuihinkin panostaminen. Pienillä jutuilla, kuten kauniilla ja mieluisalla (ja ehdottomasti istualtaan nautitulla) aamupalalla on suuri vaikutus päivän kulkuun.

Tavallisen torstain aamupala

Ehkä minusta tulee kuitenkin vielä uudelleenkin aamuihminen. Ainakin talven pimeisiin aamuihin asti.

Sunday, July 30, 2017

Kalifornian joutsenet

Ennen viime viikkoa en tiennyt, että San Marcosista, noin tunti San Diegosta pohjoiseen, löytyy järvi. Ja ennen eilistä en tiennyt, että järvestä löytyy joutsenia. Senkin olin unohtanut, että joutsenet kuulostavat parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vappupilleiltä ja ovat lähietäisyydeltä tarkasteltuna aika isoja.


Phill täytti tänään vuosia ja viikonlopun ohjelmaa miettiessäni, tuli mieleeni ensimmäiseksi syvä rentoutuminen. Kun viime viikolla vihdoin selvisi, että tällä hetkellä pitkää päivää tekevä mies saa koko viikonlopun taatusti vapaaksi, päätin järjestää meille pienen viikonloppuloman jonnekin lähirannoista. Hotellivalikoimaa tutkiessani löysin Lake San Marcosin ja sen rannalla sijaitsevan Lakehouse hotellin ja resortin.


Huoneeseemme kuului ihan rannassa sijaitseva kuisti, jossa kelpasi rentoilla viinilasi kädessä. Ennen viinipullon korkkaamista kävimme kuitenkin suppailemassa, Phill ensimmäistä kertaa elämässään. Järvi oli yllättävän tuulinen ja välillä saimme tehdä ihan tosissamme töitä. Lisäjännistystä hommaan toi Phillin laudan takana tapahtunut joutsentappelu tai mahdollisesti pariutuminen. Kukapa noista joutsenista tietää... Hommaan sisältyi kovia ääniä, siipien heiluttelua ja mitä mielikuvituksellisempaa tanssahtelua. Koska välikohtaus tapahtui Phillin takana, luuli hän (ja minäkin) ensin joutuneensa joutsenhyökkäyksen kohteeksi. Phill meloi minkä pystyi, mutta tuuli puski häntä kohti joutsenia. Onneksi joutsenet olivat kiinnostuneita vain ja ainoastaan toisistaan ja Phillillä ei ollut oikeasti mitään hätää. Minä katselin meininkiä turvallisen välimatkan päästä ja nauroin niin etten meinannut laudallani pysyä. Ei ehkä kovin rentouttava suppailukokemus, mutta ehdottomasti ikimuistoinen.


Rentoilun ja suppailun lisäksi kävimme hotellin alueella sijaitsevassa Decoy -ravintolassa illallisella. Illallinen oli ihan jees, mutta illan parasta antia oli ehdottomasti suihkulähteeseen heijastettu valoshow, joka muistutti minua Disneylandin Fantasmic showsta. Hotelli tarjosi meille myöskin S'mores -pakkauksen, jonka sai halutessaan valmistaa nuotiopaikalla.



Mukavan rentouttava päivä ja aamu. Phillin vielä nukkuessa univelkojaan pois, istuskelin aamuauringossa kuistilla ja nautin. Joutsenet lipuivat hiljaisella järvellä eikä kukaan muu ollut vielä hereillä. Jonain päivänä olisi ihana asua vedenäärellä tai omistaa vaikka mökki. Jonain päivänä...

Wednesday, July 26, 2017

Seikkailijakissa Los Angelesissa

Kun Kalifornia kielsi vuoden alussa höttömuovikassit, sain mahtavan bonus-syyn hankkia elämääni lisää kangaskasseja ja ulkoiluttaa niittää aiempaakin useammin.

Rakastan kangaskasseja, mikä on madollisesti nähtävillä myös kokoelmani helmien kassialmamaisesta kunnosta. Vaikka olisikin ehkä liioittelua sanoa, että kangaskassit sopivat tilanteeseen kuin tilanteeseen, sopivat ne silti aika moneen tilanteeseen ja kaltaiseni rentoilijan päivittäisiin asuihin.

Kokoelmani uusin yksilö lähti mukaani Portlandista ja edustaa rakkauttani seikkailuja ja kissoja kohtaan. Pienet kultaiset yksityiskohdat tuovat kassiin juuri sopivan ripauksen blingblingiä ja tekevät kassista lähes täydellisyyttä hipovan.


Viimeisimmälle seikkailulle kuvan kassi pääsi eilen, kun piipahdin päiväseltään (öh, aamuseltaan) Los Angelesissa passia uusimassa. Heräsin hieman aamuneljän jälkeen ja lähdin liikkeelle jo reilusti ennen viittä. Alkumatka meni vielä sujuvasti, kunnes 405-tien ruuhkat saivat puhelimeni gps:n houkuttelemaan minut lentokentän takaisille pienille sivuteille. Pääsin kuitenkin perille (etu)ajoissa ja koko homma oli hoidettu jo yhdeksältä, jolloin virallinen passinuusiminaikani oli. Välillä on ikävä tällaista suomalaista tehokkuutta.

Olin ajatellut piipahtavani Santa Monicassa tai Huntington Beachillä, mutta väsymys ja pilvinen sää saivat minut suuntaamaan samantien takaisin kohti San Diegoa. Pahimmat ruuhkat olivat jo ohi, joten olin kotona jo reilusti ennen puoltapäivää, yhteensä noin 5 ja puoli rantintakana vietettyä tuntia myöhemin.

Kotiin päästyäni söin ja katselin telkkarista hömppää, kunnes orava aiheutti sähkökatkon 45 000 san diegolais taloudelle, meidät mukaanlukien. Hyvä syy päikkäreille, joiden jälkeen päiväni lähti uuteen nousuun.

Passin uusiminen on ulkosuomalaiselle pahimmillaan aikamoista säätämistä ja rahanmenoa. Minähän olen suhteellisessa mittakaavassa aika onnekas, kun pääsen kuitenkin ihan päiväseltään passin uusimisreissulle ja Suomen hyvin tiukat standardit täyttävän kuvankin sain otettua kymmenen mailin säteellä. Nyt asia on kuitekin taas hoidossa seuraavaksi viideksi vuodeksi ja kissakassikin pääsi mukanani road trippailemaan.

Kaikille San Diegossa asuville passikuvan tarvitsijoille viellä sellainen vinkki, että Solana Beachilla sijaitsevasta Total Photo -valokuvaamosta saa taasti Suomen vaatimukset vastaavan passikuvan ja kaupanpäällisiksi loistavaa palvelua. Suosittelen!

Monday, July 24, 2017

Sunnuntai-fiiliksen karkotusta

Heräsimme sunnuntaiaamuna aivan liian aikaisin siihen, kun Possu päästeli välissämme hyvin kummallisia ääniä. Hetken aikaa kuulosti siltä, että Possu oli tukehtumaisillaan, mutta ilmeisesti kyseessä oli kuitenkin vain ihan perinteinen karvapallo, joka yritti tehdä viimeistä matkaansa Possun elimistöstä matolle, tai tässä tapauksessa tyynylle. Nukahdimme vielä uudelleen jonkinlaiseen koiranuneen, mutta olo ei ollut kovin levännyt.

Väsyneenä ajatukset kääntyivät tulevaan kiireiseen viikkoon  ja sieltä se sitten iski heti aamupalan jälkeen: perinteinen sunnuntai-fiilis. Ja paha (tupla) sellainen.

Sunnuntai-fiilis ei ole vaivannut minua hetkeen eikä ole ollut yhtään ikävä. Tiedätte varmasti, mistä puhun? Sunnuntai-fiilis on se ahdistava tunne, joka iskee joskus ennen uutta viikkoa, kun ei jostain syystä huvita eikä jaksa. Sunnuntai-fiilis varastaa mukanaan vapaapäivän nautinnon ja antaa tilalle kiikkustuolimaista murehtimista, joka ei vie lopulta yhtään minnekään.

Taistelimme hetken aikaa sunnuntai-fiilistä vastaan sohvalla laiskotellen, kunnes päätimme, että kunnon salitreeni saattaisi olla sittenkin parempi vaihtoehto. No olihan se hetken pienen, ennen kuin päädyimme commissaryyn miettimään viikon ruokia ja etenkin töihin mukaan otettavia lounaita. Blaah. Ajatukset siirtyivät taas tulevaan viikkoon ja etenkin niihin viikon osasiin, joita emme odottaneet laisinkaan innolla.

Palasimme kotiin söimme lounasta ja hioimme sotasuunnitelmaa sunnuntai-fiiliksen karkoittamiseksi. Minä päätin kokeilla joogaa ja Phill videopelejä.

Heitin maailman ylösalaisin, hengitin ja iloitsin uusista taidoistani. Vanha koira on oppinut uusia temppuja maanantaijoogassa! Osaan vihdoinkin vääntää itseni minikorppiin (ja pysyä siinä) ja eilen yllätin itseni nousemalla päälläseisontaan ilman tukea ja apua. Jos ei päällään seisominen olekaan mahdotonta, tuskin sitä on tulevasta viikosta selviäminenkään.

Kun veri oli valunut sopivasti päähän ja murheet kaikonneet varpaita pitkin taivaalle, päätimme kruunata ei-niin-pahan-sunnuntain iltakävelyllä, sushilla ja oluella.


Jälkkäriksi nautimme yhden kalifornialaisen auringonlaskun ja painuimme sittenkin hyvillä mielin ja ajoissa nukkumaan. Hyvästi sunnuntai-fiilis! Toivottavasti ei nähdä taas hetkeen.

Tuesday, July 18, 2017

Paremmat maanantait

Tämän kesän maanantait ovat olleet arkipäivien helmiä. Olen ajellut joka maanantai suoraan töistä La Jollaan meren rannalle joogaamaan ja aloittanut viikot parhaalla mahdollisella tavalla.


Jooga on ollut kivaa, tehnyt kropalleni hyvää ja mielelleni vielä parempaa. Lisäksi olen tavannut joogatessa uusia (suomalaisia) ihmisiä ja oppinut pari uutta temppuakin.

La Jollan maisemissa joogatessa on tullut hengitettyä syvään ja unohdettua koko arkinen maailma hetkeksi. Mitä kummallisemmissa asennoissa keikkuessani, olen kurkistanut välillä silmäluomien väristä palmuja ja merta ja muistanut olla kiitollinen. Tänne minä olen päätynyt, eivätkä asiat voisi olla juurikaan paremmin. Ainakaan juuri nyt.


Maanantai ovat oikeastaan aika mukavia. Samaten kuin tiistait, keskiviikot, torstait, perjantait, lauantait ja sunnuntaitkin. Niin se vain on, että kesä on tämän ihmisen parasta aikaa, vaikka asuisikin ikuisen kesän kaupungissa.

Sunday, July 16, 2017

Ihanan kummallinen Portland

Portland oli aikanaan hippikaupunki, nykyään jonkinmoinen hipster-kaupunki. Kaupungilla on erikoinen maine, josta ollaan ylpeitä.


Ihastuin Portlandiin jo ennen matkan alkua ja tunne vahvistui entisestään vierailumme aikana. Kaupunki oli kävelijä-/pyöräilijäystävällinen ja vaikka tekemistä ja nähtävää riittäisi paljon pidempäänkin, sai kaupungista paljon irti jo parin päivän aikana.

Eikä pelkästään pyöräilijäystävällinen...

Bigfoot oli unohtanut käpälänsä kadulle

Tässä lista muutamista Portlandin kummallisuuksista ja lemppareistani:

Portland Horse Project

Portlandin vanhimpien kaupungiosien kaduilta löytyy yhä edelleenkin metallisia renkaita, joihin aikanaan sidottiin hevoset asioiden hoitamisen ajaksi. Syyskuussa 2005 Scott Wayne sitoi yhteen renkaista leluhevosen ja siitä se idea sitten lähti. Tarkkasilmäiset voivat löytää hauskoja yllätyksiä etenkin itäisen Portlandin kaduilta.



Powell's Books

Korttelin kokoinen kirjakauppa, jossa olisin voinut viettää helposti vaikka kokonaisen päivän. Kirjojen ystävän taivas!


Portlandin Ruusut ja Washington Park

Ennen reissua minulla ei ollut mitään käsitystä, että Porland on kuuluisa ruusuistaan, mutta kyllä vain; Washington Parkista löytyi Japanilaisen puutarhan lisäksi valtavan kokoinen ruusutarha.








Kivat ja erilaiset kaupunginosat

Hilton hotellimme sijaitsi ihan keskustassa, mutta downtownia kivempia alueita olivat mielestäni mm. Pearl District ja Alphabet District






Voodoo donitsit ja herkulliset ravintolat

Voodoo Donuts on maankuulu donitsikauppa ja jonokin sen mukainen. Emme jaksaneet jonottaa, sillä vatsamme pinkoilivat muutenkin hyvän ruuan ja oluen jäljiltä.


Lemppariravintolamme oli Mediterranean Exploration Company 333 NW 13th Ave
Hyvänä kakkosena komeili saman ravintoloitsijan omistama Toro Bravo 120 NE Russell St



Panimoista suosikikseni nousi Gigantic Brewing, joka sijaitsi ikäväkyllä kaukana kaikesta. Onneksi on Uber ja Lyft.

Kaiken kaikkiaan Porland oli ennakkoihastukseni arvoinen ja palaan kaupunkiin mielelläni vielä monta kertaa uudelleen. Jos en asuisi jo ennestään lähes täydellisessä kaupungissa, voisin vaikka haaveilla Portlandiin muuttamisesta. Mielipiteeseeni saattaa tosin vaikuttaa myös reissuajankohtamme sääonni, eli Portlandille hyvin harvinainen pilvetön taivas. Ehkäpä sitten seuraavalla kerralla pääsemme kokemaan, miltä tuntuu kuunnella Elliot Smithiä Portlandin sateissa.

Iso peukku Portlandille. Pysy juuri sellaisena kuin olet!

Friday, July 14, 2017

Oregonin helmiä ja hedelmiä

Vielä muutama vuosi sitten olin vankkumaton kaupunkilomien kannattaja. Sitten tapahtui jotain ja minusta tuli luontotyyppi. Tänä päivänä en osaa ajatella lomaa ilman jonkinmoista luontoelämystä.

Portland on siitä(kin) oivat kaupunkikohde, että sieltä on helppo piipahtaa ihan päiväseltäänkin luonnossa upeiden maisemien keskellä. Vietettyämme keskiviikkoillan helteisessä kaupungissa, teki torstaina mieli suunnatta auton nokka kohti Columbia joen vesiputouksia ja hedelmätarhoja.

Ihan ensimmäiseksi ajelimme Washingtonin osavaltion puolelle, Beacon Rockin ulkoilualueelle, ihailemaan Columbia Jokea yläilmoista. Beacon Rock haikki maksoi kympin per auto. Maksun sai hoidettua perinteisen raha kirjekuoreen -vaihtoehdon lisäksi myös kortilla automaatissa. Varsin edistyksellistä meininkiä.



Beacon Rock haikki oli helppo ja nopea ylämäkikävely serpentiinimäisesti kiemurtelevia kävelysiltoja pitkin. Maisemat olivat kauniit, joskin kirkaan auringon takia "sumuiset" (hazy).



Beacon Rockin valloituksen jälkeen ajoimme kauniita maisemia seuraillen joen Oregonin puoleiselle rannalle ihailemaan vesiputouksia. Niin kuin aiemmin mainitsin, vesiputouksia Oregonissa riittä.


Kaikista tunnetuin putous on Multnomah falls, joka oli valtava. Valtava oli myöskin putouksella tungeskeleva ihmispaljous. Huonotapaiset ja toisiaan tönivät turistit ahdistivat sen verran paljon, että palasimme pian haikkipolkua pitkin huomattavasti pienemmälle ja rauhallisemmalle Wahkeena putoukselle.


Alueella olisi ollut paljon muitakin kauniita putouksia, mutta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa Hood River kaupunkiin lounaalle. Hood River oli viehättävä pikkukaupunki, jossa voisin hyvinkin viettää seuraavalla reissulla yhden yön paikallisia viinejä maistellen.



Hood Riverin hoodeilta löytyi viinien lisäksi kivoja ravintoloita ja kauppoja sekä fruit loopin alkupiste. Fruit Loop on reilun kolmenkymmenen mailin pituinen maisemareitti hedelmätarhoja pursuilevan maaseudun halki.



Piipahdimme muutamalla maatilalla ostamassa hedelmiä ja jätskiä. Fruit Loopin parasta antia oli kuitenkin alpakkafarmi, jossa pääsimme itsekin syöttämään noita ihanan lupsakoita karvakasoja.


Alpakan kieli oli limainen ja karhea ja hiustyyli vertaansa vailla. 

Alkuillasta ajelimme alpakoille naureskellen noin tunnin verran takaisin ihanan kummallisen Porlandin ilta- ja yöelämään.

Thursday, July 13, 2017

Välietapit

Keskiviikkoaamuna oli aika pakata kipsut ja kapsut ja sanoa heipat maailman rentouttavimmalle majapaikalle. Steamboat Inn ei ollut kovin edullinen vaihtoehto, mutta ihanan hiljainen ja tunnelmallinen. Teki hyvää olla muutama päivä täysin ilman puhelinta, nettiä ja telkkaa, omassa pienessä kuplassamme.

Steamboat Innistä ajaisi Portlandiin suorinta reittiä noin kolme ja puoli tuntia, mutta päätimme tehdä matkalla pari kiemuraista pysähdystä.

Ensin suuntasimme katsastamaan reissun ekan vesiputouksen. Näitähän Oregonissa meinaan riittää!


Toketee Falls löytyi metsän keskeltä, lyhyen ja hyvin hoidetun kävelypolun päästä. Olimme liikkeellä sen verran aikaisin 4th of Julyn jälkeisenä aamuna, että saimme ihailla putousta ihan kahdestaan, vain miljoona hyttystä seuranamme.

Toketee Fallsin jälkeen oli edessä pidempi pätkä ajoa ihan vain tylsästi I-5 motaria pitkin. Navin osoite löytyi Corvallis nimisen kaupungin liepeiltä, keskeltä maaseutua ja pientä teollisuuskylää.


Oregonista kotoisin oleva Two Towns siideri on herkkua! Suosikkini on Bad Apple, mutta maistiaisten joukosta löytyi aika monta muutakin hyvää. Phill lupautui kuskiksi ja minä nautin tästä pienestä (iloisesta) välipysähdyksestä koko rahan edestä. Maistiaisten lisäksi ostimme mukaamme muutaman pullollisen harvinaisuuksia, joita ei San Diegosta ainakaan vielä saa.

Siidereiden jälkeen maistui bbq, jonka voimalla jaksoimme vielä viimeisen pätkän ruuhkaisiksi muuttuneilla teillä. Edessä oli vielä kaksi ja puoli kokemusten täyteistä päivää Porlandissa ja sen lähiseudulla.

Tuesday, July 11, 2017

Haastava mt.Thielsen

Ennen reissua juttelin lomasuunnitelmistani erään oppilaani vanhempien kanssa ja selvisi, että heistä toinen on kotoisin Portlandista ja toinen viettänyt pitkiä aikoja Oregonin luonnossa tutkimusta tehden. Kysellessäni vinkkejä turistioppaiden ulkopuolelta, sain vahvan suosituksen Mt. Thielsenin valloittamiseen. Otimme neuvosta kopin ja suuntasimme vuorelle tiistai iltapäivänä koskenlaskuseikkailumme jälkeen.


Mt. Thielsen sijaisee Diamond Laken lähellä, valtatie 138-varrella. Haikin alkupiste oli helppo löytää, sillä se sijaitsee aivan tien vieressä. Jostain syystä mt. Thielsenin parkkipaikka oli maksullinen. Sujautimme kirjekuoreen kiltisti viisi taalaa, vaikka epäilimmekin, ettei kukaan tulisi tarkistamaan parkkipaikkaa USA:n kansallispäivänä. Meillä ei ollut mukana yhtä ainuttakaan kynää, mutta onneksi Phillin sisällä asustava MacGyver loihti meillle tikusta kynän ja jämäkahvista mustetta.



Sitten matkaan läpi hyttysiä kuhisevan metsän. Aurinko porotti kuumasti ja reitti lähti samantien kohoamaan loivasti ylöspäin. Ihastelimme sammalpeitteisiä puita ja puiden välistä pilkahtelevaa Diamond Lakea. Taivalsimme metsän keskellä useammankin mailin ennen kuin näimme pilkahduksen viritelmästä, joka saattoi olla tai saattoi olla olematta Mt. Thielsen.


Vuori näytti olevan kaukana ja vuoren huippu näytti epäilyttävän jyrkältä ja kapealta. Vaikka olimmekin jättäneet ennakkoselvitystyön hävettävän vähälle, tiesimme Mt. Thielsenin huipun olevan Cascade vuoriston ukkosenjohdatin. Taivas oli kirkas, joten kiipeäminen oli turvallista, mutta reitin teknisen ja fyysisen vaativuuden olimme aliarvioineet rankasti alaviistoon.


Reitti oli rankka. Reitti oli vaikea. Reitti oli vaarallinen, vaikka ukkosta ei tuona päivänä tarvinnutkaan pelätä.



Ensimmäinen ylläri oli metsästä löytynyt paksu lumipeite. Tuntui todella hassulta kävellä lumen päällä ja hikoilla helteessä. Lämpötila oli ollut alhaalla polun lähtöpisteessä reilu kolmekymppiä, eikä kylmä ollut varjoisessa metsässäkään. Haikkipolusta ei ollut tietoakaan, joten seurasimme lumesta löytyviä jalanjälkiä ja toivoimme parasta. Ylämäkeen kävely auringossa pehmenneessä lumessa oli vaativaa, mutta siltikin vasta alkusoittoa sille, mitä oli tulossa metsäosuuden jälkeen.


Metsäosuuden päätyttyä ei ollut enää epäilystäkään etteikö kohteemme olisi juurikin se epäilyttävän näköinen hökötys, jonka olimme nähneet aiemmin puiden välistä. Tuonne pitäisi siis jollain ilveellä kivuta.






Huomattavasti jyrkempi kiipeäminen alkoikin lähes samantien. Vuorossa oli irtokiven ja -soran peittämä todella jyrkkä rinne. Rinteen jyrkkyyttä on vaikea vangita kuvaan, mutta nousu tuntui ainakin sillä hetkellä elämäni toistaiseksi vaativimmalta urheilusuoritukselta eikä tilannetta auttanut yhtään se, että aurinko porotti todella kuumasti ja puiden tuomat varjot olivat enää pelkkä muisto.


Selvittyämme irtosoraosuuden loppupuolelle oli meillä jäljellä enää puoli pulloa vettä ja kello alkoi lähenemään jo puoli kuutta. Aurinko laski tuona päivänä yhdeksän aikoihin, joten olimme asettaneet itsellemme kääntymisajaksi ihan viimeistään kello kuuden. Meillä ei ollut mukana lamppuja eikä pimeä metsä houkuttanut laisinkaan.



Reitin viimeinen osuus olikin sitten aikamoista boulderointia kivenlohkareiden keskellä. Olemme (edelleenkin) aika kokemattomia boulderoijia ja lohkareista osa oli täysin irtonaisia. Ähelsimme jonkin aikaa rinnettä ylös kuin apinat, kunnes tajusimme, että tämä on ihan oikeasti jo aika vaarallista meininkiä. Olimme voimavarojemme ja taitojemme äärirajoilla eikä kieriminen terävien kivenlohkareiden peittämää, lähes pystysuoraa, rinnettä houkutellut laisinkaan. Vesivaramme olivat lähes lopussa ja kellokin oli jo melkein kuusi. Olimme jo todella lähellä huippua, mutta päätimme siltikin olla kerrankin järkeviä ja kääntyä takaisin. Harmitti ihan hulluna, mutta yhä edelleenkin tunnen tehneemme ainoan oikean ratkaisun.





Paluumatka ei ollut sekään helppo. Rinteen kipuaminen ylös oli fyysisesti raskasta, mutta alas teknisesti vaikeampaa. Kaaduimme/ liukastuimme kumpikin pari kertaa, mutta selvisimme onneksi rakoilla, pintanaarmuilla, mustelmilla ja rikkinäisillä trikoilla. Metsäosuudella testasimme myöskin lumen syvyyden humpsahtamalla hangen läpi lähes vyötäröä myöden hankeen.


Viimeiset pari mailia vedimme sisulla lähes juoksuvauhtia, sillä hyttyset söivät meitä eläviltä. Jokaikistä lihasta ja mustelmaa särki ja jano oli mieletön. Kun metsän reuna alkoi häämöttää jo hämärtyvän illan keskellä alkoi meitä naurattaa. Jummi, mikä kokemus!


Näin aukikirjoitettuna tämä kuulostaa melkoiselta valitusvirreltä ja kamalalta kokemukselta, mutta ei se ihan niinkään mene. Mt. Thielsen oli koko reissun kokemuksista yksi mielettömimmistä, sillä itsensä haastaminen on aina palkitsevaa. Maisemat olivat upeita ja kroppamme pystyivät myös aika huimiin juttuihin. Jos koskaan eksymme noille kulmille uudelleen, lähdemme liikkeelle jo heti aamusta, mielellään hieman viileämpänä päivänä ja varaamme mukaamme vettä ainakin puolet enemmän. Tee sinäkin sama, jos päätät kivuta Mt. Thielsenille.