Tuesday, August 15, 2017

I can't even...

I can't even... Niin yksi ryhmämme pienistä pojista sanoo aina kun yrittäminen ei tuota tulosta ja turhautuminen puskee pintaan. Juuri nyt olen valmis itsekin huokaisemaan I can't even, vaikka turhautumisen sijaan taitaakin olla kyse hetkittäisestä kiireestä ja asioiden päällekkäisyydestä.

Tämä viikko on suuri hyvästien ja muutosten viikko. Huomenna joudun sanomaan hyvästit rakkaalle työkaverilleni ja perjantaina lapsille. Pelkkä ajatuskin itkettää, sillä meillä on ollut yhdessä aivan mahtava vuosi. Viime lauantaina sanoin myöskin heipat osalle community collegen oppilaistani kesälukukauden tultua päätökseensä. Juhlistimme viikkaa tapaamista nyt jo perinteisten (toinen kerta!) nyyttäreiden voimin. Aidolla kiinalaisella ja intialaisella ruualla herkutellessani ja oppilaiden kanssa jutustellessan, tunsin suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Jummi miten hienoa, että saan tutustua töitteni puolesta näin ihanaan ja kaiken kirjavaan porukkaan.

Oppilaideni jatkaessa elämäänsä kohti uusia seikkailuja, olen koittanut kääntää katseeni kohti uusia lapsia perheineen. Olen sumplinut kotikäyntejä, suunnitellut tulevaa vuotta ja osallistunut uuden työparini etsintään. Sopiva löytyi ja alan olla haikeuteni keskellä myös varovaisen innostunut tulevasta vuodesta. Eiköhän tästäkin tule hyvä ja uusien kokemusten täyteinen vuosi. Normityöni ohella jatkan myöskin community collegella lauantaisin ja mahdollisesti myöskin tiistai-iltaisin. Hullu kun olen... 


Vipinää  riittää sekä minulla että takaisin sukellusveneen palvelukseen siirtyneellä toisella puoliskollani. Yhteistä aikaa on rajoitetusti, mutta laatu korvaa määrän. Kaikista parasta tässä onkin se, että juuri nyt tunnen ihan tosissani kuuluvani joukkoon ja eläväni ihan oman näköistä elämääni täällä rapakon läntisellä puolella. Asia, mikä ei ole (ainakaan tälle) ulkosuomalaiselle mikään itsestään selvyys.

Thursday, August 10, 2017

Rakkauden tekoja

Englanniksi lausuttu I love you tuntuu suussa helpolta ja huomattavasti kevyemmältä kuin ainakin sata kiloa painava Minä rakastan sinua. I love you pujahtaa suusta helposti silloinkin kun kyse ei ole vuosisadan rakkaustarinasta vaan esimerkiksi "rakkautensa tunnustaneesta" puolitutusta lapsesta tai uusista kengistä.

Mutta ei love turha tai tunteeton sana ole. Joissain tilanteissa siihen sisältyy aivan samaa tunteen paloa ja painokkuutta kuin särähtävään rakkauteenkin. Esimerkiksi Philliä rakastan englanniksi ja muistan sanoakin sen usein ja tarkoituksella. Ja mikä tärkeintä, muistan myöskin näyttää sen. Yläasteen musiikkitunneilta tuttua laulua mukaillen uskon, että rakkaus on enemmän kuin sanoja ja näkyy parhaiten pienissä arkipäivän eleissä ja teoissa.

Rakkautta on...

kun kotiin tullessa halataan, pussataan ja kysytään, miten päivä meni. 

kun toinen antaa hyvänyön pusun vaikka kesken keskittymistä ja nopeutta vaativan videopelin.

kun aiemmin kotiin tullut osapuoli tekee kotitöitä pyytämättä ja valittamatta, jotta yhteistä (vapaa)aikaa jäisi enemmän.

kun kotitöiden tekeminen ei jää huomaamatta ja arvostamatta. Kiitos tuntuu aina hyvältä.

kun toinen noukkii lattialle unohtuneet sukat pyykkikoriin mainitsematta siitä toiselle.

kun toinen tuo vettä pyytämättä.

kun toinen tuo vettä vaikka kesken riidan.

kun tyhjänpäiväisen kinastelun jälkeen sovitaan, nauretaan ja kumpikin tajuaa olleensa hölmö.

kun toisen vitsit naurattavat.

kun sisäpiirin juttuja löytyy joka tilanteeseen.

kun nimen sijaan käytetään hellittelynimiä.

kun välillä ollaan vain yhdessä hiljaa ja se tuntuu hyvältä ja luontevalta.

kun toinen odottaa, että kuva on otettu ennen kuin aletaan syömään.



Meillä jokainen puhelu ei lopu sanoihin love you, mutta rakkauden teot ovat läsnä jokaisessa päivässä. Ja joka päivä yritän muistaa olla siitä myöskin kiitollinen.

Sunday, August 6, 2017

Lasten juttuja työsyhde-etuna

Töissä on edessä muutosten tuulet, kun lapsirymämme lapsista suurin osa lähtee parin viikon päästä joko kindergarteniin tai TK:hen (transitional kindergarten). Hyvästien ajatteleminen on haikeaa, sillä minun tulee taatusti joka ikistä Ocelottia ikävä. Mikä mainio porukka tämä on ollutkaan!

Tässä taas viime viikon parhaita kommentteja:

Kaksi lasta syö välipalaa ja juttelee eläimistä

F: Did you know that I have two cats and two chickens at home?
E: I have two cats too! But no chickens. Are they your pets or your food?

Torstaina lounaalla lapset päätyivät puhumaan ihmisistä jotka ovat menehtyneet.

E: My mom's father passed away. He was my grandpa.
D: Did you know that when I was a baby I had Opa and I loved him a lot. But he doesn't live anymore. He lived a long time ago, like when the dinosaurs were here.

Viikon kunkkuna erään lapsen äiti kertoi meille kotona käydystä keskustelusta.

E: Mom, how old do you have to be to drink beer?
M: Mmm, 21. Why? Would you like to drink beer?
E: Yeah, I already did!
M: Really? Who gave you beer?
E: Miss Veera!
M: Are you sure? You know, grown ups are not allowed to give beer to 4 year olds.
E: But she did!
M: You know, she could get into a lot of trouble for that. So are you really sure? Maybe we should talk to her about that tomorrow.
E: Mom, I'm only kidding. I can't drink beer yet.

Onneksi sattui olemaan vanhempi, jolla riittää järkeä ja huumorintajua ja joka tuntee muutenkin lapsensa tarinat. Sama lapsi kun oli jo aiemmin kertonut lähteneensä kesken koulupäivän ystävänsä kanssa Targettiin (kauppa) ostamaan pastaa ja parsakaalia. Takaisin tullessa tytöt olivat eksyneet, mutta heitä ei pelottanut, sillä he vain huusivat tosi kovaa. Niin kovaa, että Ms. Veera kuuli ja tuli hakemaan heidät takaisin kouluun.


Lasten jutut ovat kyllä mukava työsuhde-etu. Pitäisi vain muistaa kirjata niitä useamminkin ylös.

Thursday, August 3, 2017

Muuttuneet rytmit

Olen pitänyt itseäni aina aamuihmisenä. Herään mielelläni aikaisin, treenaan tehokkaasti aamuisin, rakastan aamupalaa ja saan hyvällä säkällä siivottua ainakin puolet kodista ennen töihin lähtöä.

Viime keväänä jotain kuitenkin napsahti päässäni ja rytmini muuttui. Tehokkain treeniajankohta vaihtui aamusta iltaan, olin vielä seitsemältäkin syvässä unessa ja sunnuntaisin, viikon ainoana vapaana aamuna, nukuin usein yhdeksään. Aamut olivat yhtä tahmaa ja suorittamista: Niistä katosi nautinto.

Joitain viikkoja sitten tilanne kuitenkin muuttui taas kun Phillin työrytmi muuttui. Nyt meillä soi ensimmäinen kello viimeistään kuudelta, joinain aamuina viideltä. Kun toinen nousee aikaisin, on itsekin helpompi päästä taas ylös. Varsinkin, kun uni on ensiheräämisen jälkeen kuitekin niin katkonaista, ettei olo ole vielä tunninkaan päästä yhtään sen virkeämpi.

Aamutreenien tehokkuus ei ole palautunut vielä täysin entiselle tasolleen, mutta energiaa niistä kyllä saa valtavasti. Vaikka yöt ovatkin jääneet välillä aiempaa lyhyemmiksi, olen ollut koko päivän paremmin hereillä. Aamu- ja iltatreenejä yhdistelemällä toivon löytäväni keholleni ja elämäntilanteelleni parhaimman mahdollisen combon. Ainakin siihen asti, kun tilanne muuttuu taas uuden lukukauden alkaessa. Töissä on tapahtumassa paljon muutoksia, joista yksi on uudet työtunnit puoli kahdeksasta neljään. Tiedossa on siis aikaisia aamuja siinäkin tapauksessa, että treenit jäävät iltaan.

Yhtenä aamuna viikossa on silti ihana köllötellä sängyssä pitkään. Ennen se tuntui minusta ajanhukalta, mutta juuri tällä hetkellä laiskan uniset sunnuntaiaamut ovat parasta kotiluksusta mitä tiedän. Toiseksi parasta luksusta on arkiaamuihinkin panostaminen. Pienillä jutuilla, kuten kauniilla ja mieluisalla (ja ehdottomasti istualtaan nautitulla) aamupalalla on suuri vaikutus päivän kulkuun.

Tavallisen torstain aamupala

Ehkä minusta tulee kuitenkin vielä uudelleenkin aamuihminen. Ainakin talven pimeisiin aamuihin asti.