Minun rantani

Olen ollut lapesesta saakka hyvin päättäväinen eikä päähänpistojani ole aina ihan helppo seurata. Tokalla luokalla päätin haluavani musiikkiluokalle, kolmannella kävelin kotiin trumpetti kädessä, lukiossa päätin juuri ennen kirjoituksia inhoavani matikkaa vaikka olinkin siinä ihan hyvä ja Bostonissa asuessa minusta tuli yhdessä yössä intohimoinen juoksija. Viimeisin päätökseni teki minusta vihdoinkin rantaihmisen.

Keksin alkukesästä alkaa hyödyntämään laivaston lentotukikohdassa sijaitsevaa Breaker's Beachia ja tein sinne itselleni kakkoskodin. Tukikohdan ranta on uskomattoman kaunis ja usein myöskin hämmentävän tyhjä. Toisin kuin muilla San Diegon rannoilla, siellä ei tarvitse taistella koskaan parkkipaikoista eikä levitellä pyyhettä metrin päähän tuntemattomista kanssarantailijoista. Lisäbonuksena rannalla pääsee nauttimaan usein myös suunnittelemattomista lentonäytöksistä ja joskus jopa elokuvan kuvauksista. Muutama viiko sitten satuin rannalle samaan aikaan Tom Cruisen kanssa ja seurailin Top Gunin kuvauksia samalla kuin juoksin omia sprinttejäni. (Okei, en minä Tomia oieasti nähnyt, mutta aika paljon muuta kyllä!)

Viikko sitten San Diegossa käännettiin kellot talviaikaan ja pimeä laskeutuu nyt jo viideltä. Samalla jouduin sanomaan iltaisille rantatreeneille ja kesälle hyvästit. Tai ainakin melkein. Eihän rantaelämä ole San Diegossa "kesästä" kiinni. Kalenterin mukaan nyt on marraskuu ja syksy, mutta hyvinpä siellä rannalla tänäänkin tarkeni lähes kolmenkympin lämpötiloissa. Marraskuussa San Diego on parhaillaan.

Jotkut päätöksistäni ja päähänpistoistani ovat lyhytikäisiä, mutta uskallan jo nyt väittää, että rannat ovat tulleet jäädäkseen. En edelleenkään tiedä kuinka kauan saamme vielä asua Kaliforniassa, mutta kävi miten kävi, San Diegolla tulee ikuisesti olemaan  iso ja lämmin paikka sydämessäni.

Ikävä ihana ikävä

USA:ssa siirryttiin viime yönä talviaikaan, minkä kunniaksi sisäinen herätyskelloni herätti minut jo heti viiden jälkeen. Pakottauduin kuitenkin löhoilemään sängyssä yhdessä seilailevien ajatusteni kanssa ja päädyin pohtimaan ikävää.

Phill lähti komennukselle melkein neljä kuukautta sitten. Neljän kuukauden aikana olen saanut puhua Phillin kanssa puhelimessa muutaman kerran kahden eri satamakäynnin yhteydessä. Inboxiin on kilahtanut kaksitoista sähköpostia ja postiluukusta on löytynyt kolme kirjettä. Viimeiseen reiluun kuukauteen en ole kuullut miehestä pihaustakaan. Tiedän kuitenkin, että kaikki on hyvin ja sen tiedon avulla pärjää jo pitkälle.

Viimeisiin kuukausiin on mahtunut koko tunne-elämän kirjo, mutta valtaosan ajasta minulla on ollut todella rauhallinen ja onnellinen olo. Olemme tehneet suhteemme eteen paljon töitä ja saavuttaneet tilan, jossa olo tuntuu tärkeältä ja rakastetulta silloinkin kun toinen on tosi kaukana, kaikkien kommunikointimahdollisuuksien ulottumattomissa. Kun elämässäni tapahtuu jotain kivaa, jännää tai ikävää, on Phill edelleenkin ensimmäinen kenelle halauan asiasta kertoa. Kirjoitan Phillille päivittäin sähköposteja vaikken uskokaan niiden menevän perille ja käyn pääni sisällä pitkiä monologimaisia keskusteluja, joiden lomaan kuvittelen usein myös miehen vastareaktiot. Ehkä meillä on jonkinlainen telepaattinen yhteys, todennäköisesti ei, mutta hyvä mielikuvitus ja sopivasti hassahtanut positiivinen asenne auttavat jaksamaan vaikeimpinakin hetkinä.

Vankan suhteen lisäksi olen saanut paljon voimaa ja positiivista energiaa ystävistä, hyvän mielen puuhista, aina jaloissa pyörivistä ja ovella odottavista kissoista, töistä ja tiiviistä työyhteisöstä. Olen todella onnellinen siitä, että olemme saaneet asua San Diegossa jo viisi vuotta ja olen uskaltanut juurtua tänne. Minulla on täällä kotikoti, paikka jonne tunnun kuuluvani silloinkin kun elämäni tärkein tuki ja turva on poissa. Vaikka välillä ikävä kirpaiseekin todella syvältä, en ole tuntenut oloania vielä kertaakaan yksinäiseksi. Se on paljon se!

Viimeiset kuukaudet ovat taas muistuttaneet minua siitä, kuinka hyvin minä pärjään haastavissa tilanteissa. Pystyn seisomaan tukevasti omilla jaloillani, mutta yhdessä me olemme entistäkin vahvempia. Edessä on vielä viikkoja ja kuukausia erossa oloa, monenlaisia tunteita ja ehkä haasteitakin, mutta sitten kun tämä kaikki on taas tällä kertaa ohi, haluan muistaa, miltä minusta tuntuu juuri nyt. Kun perusasiat ovat kunnossa, on ikävä onnellista ja kihelmöivää - täynnä mahdollisuuksia, unelmia, välittämistä ja rakkautta.

Sunnuntai 14.10

Mikä ihana päivä! Aamu alkoi herkkupuurolla ja jatkui luontoretkellä. Pakkasin eväät, hain ystäni kyytiin ja suuntasimme auton nokan kohti Palomar Mountainia.

Matkalla kohtasimme sumua ja miljoona ylämäkeen puskevaa pyöräilijää, mutta huipulla paistoi aurinko. Kävelimme kolmella eri reitillä yhteensä kymmenen kilometriä, ihailimme maisemia pilvien yllä, valokuvasimme ja söimme tietenkin myös eväitä.

Luonnon rauhassa oli ihanan helppo hengittää ja antaa mielen levätä. Metsässä on ihmisen hyvä olla!

Palasimme takaisin San Diegoon neljän aikoihin, joten kerkisin vielä hyvin valmistelemaan lounaat koko ensi viikoksi ja katselemaan The Shape of Water -elokuvan. Sovimme ennen Phillin lähtöä viettävämme etänä elokuvatreffejä, eli katselevamme samoja elokuvia ja juttelevamme niistä sitten sähköpostien välityksellä. Homma on toiminut puolittain. Olemme kyllä katsoneet samat elokuvat, mutta keskustelu on ollut aika vähäistä hyvin heikon sähköpostiyhteyden vuoksi. Mutta samapa tuo. Olen nauttinut elokuvista ja siitä ajatuksesta, että jossain tuolla merten syvyyksissä Phill on katsellut samat pätkät ja ajatellut ehkä minua. Toistaiseksi olemme katselleet The Shape of Waterin lisäksi The Greatest Showman, I Kill Giants, Lady Bird, Coco sekä Pitch Perfect 3 elokuvat. Kaikki muut ovat olleet mielestäni loistavia, mutta Pitch Perfect saa arvosanaksi aika odotetustikin vain mjah.

Loppuillan ohjelmassa ei ole mitään tuorepuuron tekoa ja kissojen rapsuttelua kummempaa. Lupasin mennä huomenna töihin jo seitsemäksi, joten nukkumaan olisi parasta päästä suht ajoissa.

Kiitos kaikille viikkoni seuraajille. En edelleekään lupaa mitään elämää suurempaa blogini suhteen, mutta Instagram (veeralampi) pysyy taatusti aktiivisena ja blogikin saattaa päivittyä hieman aiempaa ahkerammin.

Tästä taas kohti uutta viikkoa!

Lauantai 13.10

Tänään ei soi kello, mutta herään silti jo ennen puolta seitsemää ja olo on ihmeen virkeä. Köllin kuitenkin sängyssä hetken aikaa ja rapsuttelen päälläni möyriviä kissoja. Ihanaa kun ei ole kiire minnekään!

Teen aamupalaksi banaanista ja kananmunasta "pannareita" (kaksi munaa, yksi muussattu banaani) ja laitan lautaselle lisäksi kreikkalaista yogurttia, maapähkinävoita, vadelmia ja vaahterasiirappia. Herkkua! Teen sohvalle pesän ja enkä edes mieti vielä päivän muita puuhia.

Yhdekseltä on aika nousta kunnolla ylös ja alkaa hommiin. Siivoan kodin alkulämpäksi ja lähden hieman kymmenen jälkeen salia kohti. Ajelen tällä kertaa Point Lomaan, sillä haluan juosta ennen jalkatreeniä mäkiä ja portaita. Siihen tarkoitukseen on Point Loman tukikohta aivan mainio! Ihailen juostessani tummia pilviä ja kerkiän juuri sateen alta salille. Eilen illalla satoi ja ukosti ihan kunnolla, mutta tämä kuuro on nopeasti ohi. Tuoksu on silti ihanan raikas.

Treenin jälkeen suuntaan kulkuni Liberty Stationille Trader Joe's kauppaan ruokaostoksille ja Libery Marketiin lounasta metsästämään. Suosittelen tsekkaamaan Liberty Stationin, jos ikinä vietätte aikaa San Diegossa! Sieltä löytyy jotakuinkin kaikkea viehättävässä paketissa.

Päädyn ostamaan lounaaksi empanadas "piirakoita" ja teen niiden kylkeen salaatin. Jumitun taas hetkeksi sohvalle ennen kuin saan kumman päähänpiston hyökätä vierashuoneemme kimppuun. Huone on ollut jo pitkään enemmänkin varasto kuin mitään muuta. Ärsyttävää! Olen luvannut itselleni tekeväni asialle jotain sitten syksyllä, kun ulkona sataa ja on synkeää. Tänään taitaa olla se päivä... Kaivan kaikki ostamamme julisteet ja taideteokset esiin ja alan suunnittelemaan, miten laittaisin ne seinälle kaikkein järkevimmin. Siivoan myöskin vaatekaappini ja karsin taas jätesäkin verran vaatekeräykseen lähteviä vaatteita. Urakkani päätteksi huone on vähintäänkin yhtä sekainen kuin aiemminkin, mutta nyt minulla on ainakin jonkinlainen idea siitä, mitä aion siellä tehdä.

Alkuillasta päätän lähteä vielä Mission Valleyn kauppoihin ostamaan kehyksiä. Michael's on lottovoitto ja sieltä löytyy yhtä lukuunottamatta juuri oikeanlaiset. Ja koska Michael's on ihan Targetin vieressä, pitäähän sielläkin piipahta. Targetista ostan tällä kertaa vain ja ainoastaan sitä, mitä lähdin hakemaan: taulunkiinnitystarroja. Kerta se on ensimmäinenkin.

Saavun kotiin kuuden aikoihin ja alan heti samantien ruuanlaittopuuhiin. Teen uunilohta, uuniranskiksia ja niin ikään uunissa kypsennettyä parsakaalia. Nams! Ostan nykyään loheni aina Trader Joe's :ta, sillä sisäpiiritietojeni mukaan heillä on todella tarkat kriteerit kalojensa suhteen. USA:ssa näiden asioiden kanssa kannattaa ihan oikeasti olla tarkkana, sillä kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää.

Ruuan kypsyessä uunissa, laitan ensimmäiset taulut seinälle. Loput saavat odottaa toiseen päivään, sillä kiinnitystarrat loppuvat kesken. Huone näyttää jo nyt kivemmalta, mutta kuvia en aio ottaa ennen kuin huone on vimppaa myöten valmis.

Illallisen jälkeen saan vielä inspiksen leipoa jauhottomia maapähkinävoi suklaa keksejä. Herkuttelen vaniljajätskillä ja uunituoreella keksillä, katselen jälleen kerran hömppää, kirjoittelen blogia ja sähköposteja, juon lasin viiniä ja fiilistelen uutta tauluseinää. Lauantait ovat ihania!

Ennen nukkumaan menoa pitää muistaa vielä laittaa kameran akku lataukseen, sillä huomenna on tiedossa retkipäivä metsään. En malttaisi odottaa!

P.S. Noista kekseistä tuli ihan mielettömän hyviä. Resepti ei ole oma keksimä, mutta jaan sen mielelläni muillekin:

1 cup maapähkinävoita (sellaista, missä ei ole muuta kuin maapähkinöitä ja suolaa)
1/2 cup vaahterasiirappia
1 muna
1/2 tl ruokasoodaa
1 tl vanílja extract

Sekoita sähkövatkaimella sekaisin ja lisää

1/2 cup kaurahiutaleita
1/3 cup tummia suklaahippuja

Paista 350 F noin 13 minuuttia (ohje sanoi kymmenen, mutta minulle se ei riittänyt)
sirottele päälle isorakeista merisuolaa (minä käytin vaniljalla maustettua)

Perjantai 12.10

Aamu alkaa taas kerran kesken unen. Olen unessani matkalla Riihimäen uimahalliin Phillin kanssa. Jep, juuri näin jänniä unia minä näen. Herääminen kestää taas hetken, mutta hommaa helpottaa huomattavasti se, että on vihdoinkin perjantai.

Työparini on tänään poissa ja oletan päivästä tulevan kiireisen. Olen väärässä. Kaikki menee smoothisti kepeän perjantaifiiliksen ansiosta. Olemme taas kerran todella paljon ulkona. Koulumme piha on suunniteltu niin, että siellä voi tehdä lähes kaiken sen minkä sisälläkin. Maalaamme, syömme aamusnackin picnic tyylillä, pesemme leluja, laulamme ja tanssimme, hypimme, juoksemme, kiipeilemme, tasapainoilemme, luemme kirjoja ja kokkailemme mutakeittiössä.

Ruokatauollani käyn taas kävelyllä. Matkalla kohtaan nukkuvan kodittoman miehen, kitarajamit, kaksi keski-ikäistä moottoripotkulaudoilla kiitävää naista sekä vanhan oppilaani isän, joka taittaa matkaa skeittilaudalla vaaleanpunainen polkupyörä sylissään. Tervetuloa North Parkiin!

Teen tänään taas hieman normaalia pidemmän työpäivän ja pääsen lähtemään vasta hieman viiden jälkeen. Suuntaan taas kerran Coronadoon salille. Perjantai-illat ovat aivan parhaita ajankohtia salitreenille. Salilla on juuri sopivan hiljaista ja rento meno. Juoksen ensin kymmenen minsaa vauhdilla ja soudan perään toiset kymmenen niin lujaa kuin lähtee. Tämän päälle teen ylävartalotreenin painoilla. Energiaa riittää ja treeni kulkee hyvin.

Kotiin ajellessa on jo ihan pimeää. San Diegon downtownin valomeri näyttää kauniilta Coronado sillalta katsellessa. Motarille päästyäni huomaan yllätyksekseni, että se lainehtii vedestä. Sillan toisella puolella on ilmeisesti satanut hetki sitten kaatamalla. Sateen tuoksu saa mieleni tekemään punaviiniä, joten päätän poiketa vielä kauppaan ennen kotiin ajamista. Olen kuullut joskus tutkimuksesta, jonka mukaan lasi punaviiniä vastaa tunnin salitreeniä. Jos treenaa ensin tunnin ja nautiskelee sen jälkeen lasin viiniä, elää varmasti ikuisesti.

Kotona huomaan, että hupparini on päällä nurinkurin. Hups. Se selittääkin kaikki ne ruokakaupassa saamani hymyt. Oh well, tämä menköön pimeyden piikkiin. Ruokin kissat, nautiskelen lämpimästä ja rentouttavasta suihkusta ja syön illalliseksi eiliseltä jäänyttä jackfruit pastaa. Kaadan itselleni lasin viiniä ja alan kirjoituspuuhiin.

Loppuillan ohjelmassa on nautiskelua. Suklaata ja viiniä, telkkarista jotain hömppää ja pehmoinen kissa (tai kaksi) sylissä. Aivan mahtava fiilis! Perjantai-illat ovat parhaita!

Torstai 11.10

Herään hieman ennen kuutta siihen, että jalkojeni päällä pyörii tornado. Syy löytyy herätessä.

Ennen tämä oli jokaöistä meininkiä, mutta nykyään Possu tulee enää harvemmin jalkojen päälle leikkimään.Tai ehkäpä en vain enää herää siihen. Sängystä löytyy meinaan lähes joka aamu hiiri. Onneksi meillä ei ole ollut yhtä kertaa lukuunottamatta oikeita.

Tein eilen illalla tuorepuuron jääkääppiin tekeytymään, joten aamupala hoituu helposti. Heitän sekaan valmiiksi pilkkomani mangot sekä mantelivoita ja haudutan kupposen rooibos teetä. Vietän sohvalla taas kerran liian kauan aikaa ja tulee kiire. Lähden töihin viime tipassa ja kiroan, kun huomaan, että kotimme on ympyröity tietöillä. Tie on poikki joka suuntaan, joten ei auta muu kuin pujotella puomien välistä. Onneksi työmiehet eivät ole vielä paikalla.

Saavun töihin pari minuuttia myöhässä, mutta onneksi meillä ole ihan pilkun tarkkaa. Töypäivä menee taas vauhdilla ja huomattavasti pirteämmissä merkeissä kuin eilen. Vietämme ihan koko aamun ulkona ja lounasaikaan kaikilla on nälkä. Omalla tauollani käyn kävelyllä ja lasten nukkuessa teen paperihommia tietokoneella.

Pääsen töistä puoli viideltä ja suuntaan suoraan Coronadon tukikohtaan rannalle. Olen tehnyt nyt "kesällä" lähes joka viikko yhden treenin rannalla. Se on aivan parasta. Juoksen puoli tuntia rantaa edestakaisin vaihtelevilla nopeuksilla ja teen päälle toiminnallisen jalkatreenin. Hyppyjä, kyykkyjä, tasapainoiluja, loikkia, askelkyykkyjä... Kaikkea kivaa. Samalla saan nauttia aaltojen pauhusta ja joka viikkoisesta lentonäytöksestä. Viimeviikolla ihailin jettien harjoituksia, tänään vuorossa ovat helikopterit.

Kotiin ajellessani seuraan auringonlaskun kehittymistä ja kerkiä kotiin sopivasti h-hetkellä. On pakko kävellä vielä korttelin ympäri ja imeä itseeni viimeisetkin aurinkoenergiat.

Kotona ryntään samantien lämpimään suihkuun pesemään hiekat jaloista, sillä treenaan rannalla aina paljain jaloin. Suihkun jälkeen ruokin jaloissa pyörivät kissat ja kokkailen itselleni jackfruitista (en tiedä mitä sen on suomeksi...), pavuista ja kikhernepastasta illallista. Ruuan kypsymistä odotellessa napostelen raakaa kesäkurpitsaa ja selailen Instagramia.

Loppuilta kuluu taas tuttuun tapaan kotona. Pesen pyykkiä, kirjoittelen, selailen nettiä, kuuntelen Bastillea ja leikin kissojen kanssa. Tänään on ohjelmassa vielä skype-treffit äidin ja isän kanssa kunhan Suomessa herätään.

Tämä torstai on ehdottomasti täynnä toivoa. Ihan kohta on viikonloppu!

Keskiviikko 10.10

Olen yleensä todella huono päivämäärien kanssa, mutta 10.10 on taottu niin syvälle selkärankaani, etten unohda sitä varmasti ikinä. Hyvää Aleksis Kiven päivää!

Aamu alkaa taas kellon soitolla 6:15. Olen vielä syvässä unessa ja herääminen kestää hetken. Saan viereeni kaksi innokasta (ja nälkäistä) kehrääjää. Teen aamupalaksi saman setin kun eilenkin. Itse tehtyä ruisleipää, hummusta, paistettua kananmunaa, avocadoa ja tomaattia. Istahdan sohvalle syömään ja selaamaan nettiä, mutta homma keskeytyy kun sälekaihdinten välistä siivilöityy vaaleanpunaista valoa. On pakko käydä kurkkaamassa.

Kaikki blogiani tai Instagramia seurvaat tietävät jo taatusti, etten voi vastustaa auringon laskuja ja nousuja.

Työpäivä menee väsyneissä merkeissä, vaikkei päivässä mitään vikaa olekaan. Ruokatauolla hengailen koululla ja höpöttelen työkaverini kanssa. Suunnittelemme pian naimisiin menevän työkaverimme "bridal showeria".

Pääsen tänään kotiin jo puoli viideltä, eli siis silloin kun työpäiväni kuuluukin päättyä. Ajelen kaupan kautta kotiin, soitan pari puhelua ja hoidan muutaman asian netissä. Tähän kaikkeen menee yllättävän kauan aikaa ja kello alkaa lähenemään jo kuutta. Aika alkaa kokkailemaan.

Teen illalliseksi quinoa salaattia, johon tulee quinoan ja vihersalaatin lisäksi uunissa kypsennettyä ruusukaalia, porkkanaa ja sipulia sekä pannulla haudutettua papu, paprika, herkkusieni, kesäkurpitsa seosta. Ihan mielettömän hyvää! Olen vähentänyt nyt Phillin poissaollessa lihan syöntiä reilusti. Syön joka viikko jonkin verran vaaleaa lihaa, kalaa ja kananmunia, mutta valtaosa aterioistani on kasviperäisiä. Tämä ruokavalio on tuntunut kaikkein toimivimmalta ratkaisulta juuri nyt.

Illallisen jälkeen on aikaa kirjoitella blogia ja sähköposteja, katsella Parks and Recreation -sarjaa, venytellä ja rullailla. Kroppa tuntui tänään aika väsyneeltä ja tukkoiselta, joten lepopäivä tuli tarpeeseen.

Pian koittaa se hetki, josta olen haaveillut tänään aika moneen otteeseen: Saan rojahtaa sänkyyn ja jatkaa aamulla keskeytyneitä unia. Ihanaa, että huomenna on jo torstai!

Tiistai 9.10

Jos ei muusta vielä tiedäkään, että San Diegoon on tullut syksy, niin pimeyttä ei pääse täälläkään pakoon. Kello 6.15 on vielä aivan pimeää eikä sängystä ole helppo päästä ylös. Yritän pelastaa aamun värikkäällä aamupalalla ja matcha teellä. Luovuin viime talvena kofeiinista, mutta päätös ei ole mitenkään ehdoton. Juon silloin tällöin vihreää teetä ja pari kertaa olen nautiskellut jopa kupposen kahvia.

Tiistaiaamut ovat töissä yleensä kiireisiä, niin tänäänkin. Aamu menee vauhdilla ja pian on jo lounasaika. Syön keittoani lasten kanssa samaan aikaan ja vastaan ainakin kymmenen kertaa kysymykseen WHAT'S THAAAT? Varsinaisella lounastauollani käyn kävelyllä ja naureskelen Halloween-koristeille. Sää on jotakuinkin täydellinen, sunny and seventy, niin kuin San Diegossa kuuluukin olla.

Pääsen töistä viideltä ja ajelen suoraan Coronadon tukikohtaan salille. Matkalla alkaa väsyttämään, mutta väsymys hälvenee heti kun saan juostua itseni vauhtiin. Teen alkulämpän jälkeen noin 45 minuutin mittaisen keskivartalo, selkä ja olkapääpainoitteisen treenin. Treenin jälkeinen olo on niin hyvä, että taidan hymyillä itsekseni. Vastaantulijoitakin hymyilyttää.

Kotiin ajellessa ihailen vaalenpunaisena hohkaavaa kaupunkia Coronado-sillalta ja mietin jälleen kerran, kuinka onnekas olenkaan saadessani nauttia näistä maisemista päivittäin. Eilen tuli tasan viisi vuotta siitä kun muutimme San Diegoon enkä ole saanut kaupungista vieläkään tarpeekseni. En tiedä edelleenkään kauanko saamme täällä asua ja päädymmekö tänne kentien pysyvästi, mutta jos kaikki loksahtaisi kohdilleen, tekisin tänne mielelläni meille forever homen.

Kotona odottaa pimeä koti ja kaksi nälkäistä kissaa, joista toinen luikahtaa ulos ruohoa syömään. Noukin Kisun takaisin sisälle ja painelen suihkuun. Illalliseksi syön samoja tähteitä kuin eilenkin samalla kun katselen jakson Parks and Recreation -sarjaa. Nappaan jälkkäriksi pari taatelia ja viikonloppuna ostamiani lakuja ja päätän keittää kupposen teetä. Kurpitsa roobios höyryää kupissa ja olo on ihanan raukea.

Tämä on päivän paras hetki: Sähköpostin kirjoittelua, hyvää musiikkia, teetä ja karvaisia sohvakavereita. Enää ei tarvitse eikä pidä, saa vain olla ja nauttia.

Maanantai 8.10

Hupsista heijaa, elossa ollaan! En viitsi selitellä enkä lupailla mitään elämää suurempaa, mutta nyt suunnitelmissa on jakaa teidän kanssa taas viikon verran elämää. Ihan jo siitä syystä, että muistan itsekin sitten joskus, millaista arkeni oli Phillin komennuksen aikana. Tästä siis lähtee, seitsemän päivää enemmän tai vähemmän syksyisessä San Diegossa.

Herään paria minuuttia ennen herätyskelloa, hieman kuuden jälkeen. Possu-kissa hyppää kehräämään ja rapsutettavaksi, Kisu tuijottelee lipaston päältä ja alkaa sitten nuolemaan Phillin partavesipulloa. On pakko nousta ylös ja siirtää pullo vessan hyllyyn. Eihän siinä mennytkään kuin kolme kuukautta. 

Ulkona on vielä ihan pimeää ja olo tuntuu maanantaimaiselta. Ruokin kissat ja iseni. Olen onnellinen sunnuntai-illan Veerasta, joka teki aamupalaksi tuorepuuroa ja alkuviikon lounaiksi kurpitsakeittoa ja ruisleipää.

Työpäivä alkaa klo 7:45. Koulu aukeaa seitsemältä ja paikalla on jo muutamia lapsia kolmesta eri ryhmästä. Ohjeistamme aamuopettajan kanssa lapset siivouspuuhiin ja lähdemme ulos. Aloitamme päivät aina ulkoilulla ja vietämme muutenkin päivästä suurimman osan ulkona.

Työpäivä on juuri sopivan kiireinen ja päivä etenee vauhdilla. Meillä on tänään kolmen opettajan vajaus, mikä tuntuu pienessä koulussa jo paljon. Yhteishenki on kuitenkin niin hyvä, että hommat hoituvat saumattomasti. Lupaan tehdä ainakin tänään ja huomenna hieman ylitöitä ja pääsen töistä viideltä.

Viideltä hyppään autoon ja haen ystäväni kyytiin. Jatkamme matkaa Cowles Mountainille iltahaikille. Kaksi ja puoli kilometriä ylämäkeen ja kaksi ja puoli kilometriä alas. Samalla paranee myös maailma. Kerkiämme juuri ja juuri alas ennen kuin on ihan pimeää.

Saavun kotiin puoli kasilta ja ovella odottaa laatikollinen hedelmiä ja vihanneksia Imperfect Producelta. Kyseessä on uudehko palvelu, jonka kautta voi tilata kotiin kuljetettuna sellaisia vihanneksia ja hedelmiä, jotka menisivät muuten hävikkiin. Osa tuotteista ei täytä kauppojen kauneusvaatimuksia ja osaa on tällä hetkellä tarjolla liikaa. Laatikon sisällön ja koon saa päättää itse ja tarjolla on sekä luomu- että tavallisia tuotteita. Olen suuri fani! Pieni ja helppo tapa taistella ruokahävikkiä vastaan.

Mutta nyt on pakko saada ruokaa! Keitän kikhernepastaa ja lämmitän viikonlopulta jääneitä kalkkunapyöryköitä ja tomaattikastiketta. Pastan kypsymistä odotellessa tyhjennän tiskikoneen ja syön seisaaltani lehtikaalisalaattia. Yleensä syön illalliseni mieluiten suihkun raikkaana, mutta tänään en pysty odottamaan. Stinky kid, mutta onneksi kissat eivät välitä.

Loppuilta kuluu sohvalla. Kirjoittelen blogia, kuuntelen Nate Ruessia, selailen Instagramia, katselen kun Possu jahtaa kärpäsiä ja kirjoitan Phillille sähköpostin vaikka tiedänkin ettei yhteys ole pelannut hetkeen. Tavoitteeni on mennä nukkumaan kymmeneltä, mutta katsotaan, miten tässä käy. 

Ei yhtään hullumpi maanantai. Tästä on hyvä aloittaa uusi viikko.

Projekti luokkahuone

Maanantaiaamuna uusi luokkahuoneemme oli kirjaimellisesti tyhjä canvas, mutta kahden pitkän ja tehokkaan päivän jälkeen kaikki on nyt valmista uuden kouluvuoden varalle.

Meidän koulussa on tapana sulkea koko koulu viikoksi juuri ennen uuden kouluvuoden alkua, jotta me opettajat saamme valmistautua rauhassa ja toteuttaa visiomme ja unelmamme ilman iltatöitä tai ylimääräisiä (joskin hyvin innokkaita) apureita. Luokkahuone on tavallaan kolmas opettaja, minkä vuoksi sen toimivuus ja viihtyvyys on todella tärkeää. Meillä opettajilla on täysin vapaat kädet luoda juuri oman näköisemme tila, sillä me tunnemme omat ja lapsiryhmämme tarpeet kaikista parhtaiten. Yritämme käyttää ensisijaisesti jo olemassa olevia materiaaleja ja kierrättää kaiken mahdollisen, mutta jos ja kun tarvitsemme jotain uutta, hoituu se yleensä ongelmitta.

Koulussamme noudatetaan continuing care -periaatetta, eli ryhmä ja opettajat pysyvät samana pikkuisista eskariin, mutta fyysinen luokkahuone vaihtuu joka vuosi elokuun lopussa. Minusta tämä on toimiva ratkaisu, sillä lapset ja perheet tulevat vuosien saatossa todella läheisiksi ja tutuiksi, mutta luokkahuoneen vaihtaminen muistuttaa viimeistään siitä, että nyt ollaan taas vuoden verran isompia ja muutenkin pieni muutos tekee aina hyvää.

Uusi luokkahuoneemme on edellistä isompi ja nyt meillä on taas oma pieni sivupiha isomman jaetun pihan lisäksi. Kahden opettajan voimin voivat halukkaat olla ulkona melkeinpä niin paljon kuin lystää, mikä on todellinen win, win, win tilanne meidän kaikkien näkökulmasta. Varsinkin San Diegossa, missä jokainen päivä on hyvä ulkoilupäivä. Etenkin silloin harvoin kun sataa!

Kun luokkahuone on valmis, saa lopun viikkoa pitää lomaa. Päätimme työparini kanssa olla tehokkaita ja hoitaa koko homman kahdessa päivässä. Ahkeroimme maanantaina kellon ympäri ja tiistaina kymmenen tuntia ja valmista tuli! Vaikka eilen illalla takki olikin aika tyhjä, olin ihan hirmuisen innostunut tulevasta vuodesta ja meidän uudesta viihtyisästä luokasta. Seinät täyttyvät vuoden aikana taatusti valokuvista ja lasten taideteoksista ja lelut ja huoneen järjestys muuttavat paikkaansa useita kertoja, mutta tästä on hyvä aloittaa.

Tämä opettaja on ihan valmis lomailemaan nyt muutaman päivän aloittamaan maanantaina uuden kivan kouluvuoden.

Elämää

Vietän parhaillani laiskaa sunnuntaiaamua ja katselen kuinka Kisu ja Possu vahtivat ulkona puuhailevaa oravaa. Välillä uhitellaan puolin ja toisin, kunnes taas muistetaan kodin ja ulkoilman välissä oleva verkko. En tiedä, kuka selviytyisi oikeasta kohtaamisesta voittajana. Todennäköisesti kaikki kolme päätyisivät naapurin palmun latvaan ja kissat pitäisi pelastaa palokunnan avulla. En ajatellut testata.

Blogi on jatkanut hiljaiseloa samoista syistä kuin heinäkuussakin, mutta oikeassa elämässä on riittänyt menoa ja meininkiä töissä ja vapaalla. Kaikista todennäköisimmin minut on löytänyt tänä kesänä rannalta. Rannalla on ollut hyvä rentoutua, käydä höpöttelykävelyillä ystävän kanssa, treenata, lukea ja viilentyä paahtavan kuumuuden keskellä. Hassulla tavalla koen rannalla ollessani olevani lähempänä Philliä vaikkei ajatuksen taustalla mitään oikeaa logiikkaa olekaan.

Rantailun lisäksi olen treenaillut salilla ja käynyt puistojoogassa, kunnostautunut ateriasuunnittelun (meal prep) ja kokkailun saralla, treffaillut kavereita, hoitanut pientä patio puutarhaani ja innostunut taas pitkästä aikaa lukemisesta. Niin ja olenhan minä toki töitäkin tehnyt tuttuun tapaan maanantaista lauantaihin. Eilen loppui community collegen kesälukukausi ja saan hengähtää kahden lauantain verran. Ensi viikolla saan myöskin hengähtää preschool työstäni, sillä koulumme on koko viikon kiinni. Me opettajat työskentelemme luokkahuoneidemme kimpussa alkuviikosta, mutta loppuviikosta saamme mekin lomailla jos ja kun kaikki on valmiina uuteen toimintakauteen.

Kaiken kaikkiaan olen onnistunut nauttimaan kesästä ja pitämään itseni tyytyväisen kiireisenä, mutta on minulla siltikin ihan hirveän kova ikävä Philliä. Sähköpostit ovat kulkeneet aina hetkittäin ajallaan ja välillä emme ole saaneet toisiimme mitään yhteyttä pariin viikkoon. Tämä kaikki on ihan normaalia ja odotettavissa olevaa. Viime viikolla Phillin paatti piipahti satamassa jossainpäin maailmaa ja saimme jutella muutamana päivänä puhelimessa ja jopa skypetellä videon kanssa. Suurinosa keskusteluista käytiin aikaerojen ja työaikataulujen takia keskellä yötä, mutta oli se sen arvoista. Phill on kasvattanut itselleen deployment viikset ja vaikken suuri viiksien ystävä olekaan, näyttivät ne trimmattuina oikeastaan aika kivoilta. Silloin kun paatti on uppeluksissa, saa miehistö kasvattaa myös parran, mutta pinnalla ollessa vain viikset ovat sallittuja. En tiedä miksi enkä malta odottaa, että muinainen sääntö joskus kumottaisiin.

Tällaista elämää täällä tällä hetkellä. Kesää on säiden puolesta jälkellä vielä kuukausia, mutta valo alkaa jo karkaamaan myöhäisemmistä illoista. Syksyn tullen pitää keksiä uusia kujeita, mutta sitä ennen kerkeän vielä vaikka kuinka monena iltana rannalle tai haikkaamaan. Ehkäpä jopa silloin tällöin kirjoittamaan muutakin kuin sähköposteja.

Hiljainen heinäkuu

Blogi on elellyt puolivahingossa aika hiljaista heinäkuuta. Syitä hiljaisuuden takana on kaksi:

Ensin oli kiire ja sitten kaikki kirjoitusintoni kanavoitui sähköposteihin.

Phill lähti jokin aika sitten pitkälle komennukselle ja kaikki kommunikointi ulkomaailman kanssa tapahtuu sähköpostitse. Yritän kirjoittaa Philille kuulumisia ja viihdykettä päivittäin, sillä elämä sukellusveneessä on välillä aika ankeaa. Paatti saattaa olla merillä viikkoja tai kuukausia kerrallaan ja kotisatamaan miehet palaavat seuraavan kerran vasta reilun puolen vuoden päästä. Kun paatti on merillä, tarkoittaa se käytännössä katsoen sitä, että se on veden alla, kaukana päivänvalosta. Miehistö tekee töitä vuoroissa ilman kunnon vapaapäiviä ja viettävät kaiken aikansa samojen naamojen kanssa, hyvin pienissä tiloissa. Näissä olosuhteissa yhdellä sähköpostilla on iso merkitys.

Ennen lähtöä halusimme viettää jokaisen mahdollisen hetken yhdessä ja varmistaa, että kaikki mahdolliset käytännönasiat ovat kunnossa. Lähdön hetkellä oli sellainen olo, että olimme niin valmiita kuin vain mahdollista ja yllättäen oli jopa ihan hyvä fiilis. Eivät nämä komennukset tietenkään mitään ihania ole minunkaan näkökulmasta, mutta kyllä minulla silti on tässä yhtälössä se helpompi osa. Varsinkin nyt kun elämäni on juurtunut niin vahvasti tänne San Diegoon. Minulla on työt ja tiivis työyhteisö, kavereita, harrastuksia, oma koti ja kissat sekä tietenkin San Diegon ihana kesäsää.

Tavoitteeni on pitää itseni mahdollisimman kiireisenä ja onnellisena ja olla laskematta päiviä vielä tässä vaiheessa. Ja vaikea niitä olisi laskeakaan, sillä kotiinpaluupäivämäärä on vielä iso kysymysmerkki. So far so good, vaikka hyvin alussahan tässä vasta ollaankin.

En tee mitään suuria lupauksia blogin ryhtiliikkeen suhteen vaan kirjoittelen aina kun siltä tuntuu. Toivottavasti hieman säännöllisemmin kuin satunnaisesti, vähintäänkin sitten syksyn tullen. Instagramin kanssa olen huomattavasti ahkerampi, joten veeralampi kannattaa laittaa seurantaan, jos meikäläisen puuhat kiinnostavat. Kuvista 90% prosenttia koostuu edelleenkin auringonlaskuista, rannoista, haikkimaisemista ja kissoista, mutta löytyypä sieltä satunnaisesti muutakin. Niin kuin esimerkiksi tämän iltaiset hetkeni spiderwomanina seinäkiipeilysalilla.

Palaillaan taas kun aika ja into kohtaavat. Ehkäpä jo huomenna, todennäköisesti hieman myöhemmin. Elossa kuitenkin ollaan!

Pilvi- ja hiekkalinnoja

Catalinan reissun jälkeen lomamme jatkui staycation tyylillä kotona San Diegossa. Varmistimme lomatunnelman jatkumisen järkkäämällä perjantain ja lauantain ratoksi astetta erityisempiä aktiviteettejä, syömällä (edelleenkin hyvin) ja valvomalla aivan liian pitkään.

Perjantaina juhlimme etukäteen Phillin synttäreitä, sillä varsinaisena synttäripäivänä meillä ei ole siihen mahdollisuutta. Olin ostanut Phillille pari pientä lahjaa, mutta varsinainen lahjani oli tänäkin vuonna yhteistä tekemistä ja uusia elämyksiä.

Perjantain aktiviteettimme oli ammattimainen hiekkaveistoskurssi. Kyllä vain, sellaisiakin järjestetään! Satuin törmäämään jokin aika sitten artikkeliin san diegolaisesta start up -yrityksestä, joka järjestää yksityisiä "hiekkalinnakursseja" ja mietin samantien, että Phill tykkäisi tästä puuhasta aivan satavarmasti.

Perjantaina suuntasimme siis helteiselle Del Marin rannalle ja opimme perusteet hiekkaveistosten tekemisestä. Homma vei meidät aivan täysin mukanaan ja intouduimme väkertämään linnaamme niin paljon yksityiskohtia, ettei kolme tuntia riittänyt millään. Opettajamme, Kristine, antoi meidän jatkaa puuhiamme ja siirtyi vain hieman sivummalle pitämään seuraavaa oppituntiaan.

Valitettavasti hommassa kävi kuitenkin niin, että linna parkamme romahti ennen kuin kerkisimme saada sen valmiiksi. Todennäköisesti kyse oli liian raskaasta tornista, sillä kumpikaan meistä ei ainakaan tunnusta vetäneensä hiekasta pilkottaneesta merilevästä. Niinkin on kuulemma meinaan käynyt.

Lopullisesta linnasta ei siis ole valokuvia eikä sitä koskaan ollut edes olemassakaan, mutta prosessi korvasi tässäkin tapauksessa lopputuloksen. Linnan väkertäminen oli todella hauskaa ja terapeuttista ja me olimme hommassa oikeasti aika hyviä. Jopa minä, joka en yleensä jaksa keskittyä pieneen piipertelyyn, löysin itsestäni uusia puolia vesitäessäni linnan tiiliä, portaita ja ovenkarmeja.

Iso suositus tällekin puuhalle, vaikka ihan halpaa se ei toki ollutkaan. Mutta hei, ehkäpä me voitamme joku päivä hiekkaveistoskilpailut ja linnakurssi maksaa itse itsensä takaisin.

Lauantaiaamuna jouduin palaamaan hetkeksi todellisuuteen, sillä en ollut ottanut community collegelta lomaa. Kävin pitämässä normituntini ja sukelsin sen jälkeen samantien takaisin loma moodiin. Katselimme kuuman päivän kunniaksi elokuvan keskellä päivää ja suuntasimme alkuillasta auton nokan kohti Encinitasta. Oli aika toteuttaa yksi unelma ja lähteä kuumailmapallolennolle.

Kuumailmapallolento oli ikimuistoinen. Lentäjämme Ryan on San Diegon lentäjistä nuorin, mutta hoiti homman kotiin vakuuttavasti hassuista tuuliolosuhteista huolimatta. Jouduimme laskeutumaan mäkipompun kautta tielle, sillä tuulet ja San Diegon tiheät uudisrakennukset tekevät lentämisestä ja varsinkin laskeutumisesta haastavaa. Laskeutuminen oli kuitenkin hyvin pehmoinen ja laskeutumista seurannut auringonlasku kaunis.

Tässä vielä muutamia havaintoja kuumailmapallolennoista:

Korissa on yllättävän lämmin. Lauantaina oli todella kuuma, mutta edes illan viilennettyä en kaivannut pitkähihaista päälleni. Liekö kyse adrenaliinista, kuumasta kaasuliekistä vai korin tiiviistä tunnelmasta.

Matkustuskori muistuttaa erehdyttävästi ylisuurta picnic-koria.

Kuumailmapallot vaihtavat korkeutta nopeasti ja usein. Kävimme pari kertaa melkein maassa asti ja korkeimmillaan leijailimme todella korkealla. Pallon ohjaus tapahtuu korkeutta säätelemällä, sillä tuulet käyttäytyvät eri tavoin eri korkeuksissa.

Kuoharimaljat kuuluvat tiiviistii kuumailmapallolentämiseen. Ei vain siksi, että se parantaa ennestäänkin hyvää fiilistä, vaan kuoharilla (tai oikesti aidolla shampanjalla) on iso rooli kuumailmapalloilun historiassa. Lentäjämme kertoi meille pitkän tarinan siitä, kuinka shampanjalla lepyteltiin aikanaan ranskalaisia maatilanomistajia joiden sadon holtittomasti lauskeutuvat pallot aina silloin tällön pilasivat. Meidän lennolla kippisteltiin ennen ja jälkeen lennon.

Tämä kesä saattaa olla viimeinen mahdollisuus lentää San Diegon yllä. Vapaita lähtö- ja laskeutumiskenttiä ei ole enää kovin montaa jäljellä mikä yhdistettynä haastaviin tuuliolosuhteisiin tekee lentämisestä liian hankalaa. Temeculan lennot jatkuvat kuitenkin tuttuun tapaan, joten kaikki halukkaat pääsevät jatkossakin kokemaan kuumailmapallolentämisen riemun.

Kuumailmapallolentäminen muistutti minua purjehtimisesta. Aina silloin kun liekki ei ollut päällä, oli taivaalla lipuminen hämmentävän hiljaista, tasaista ja rauhallista.

Lähtisinkö toistekin? Ehdottomasti! Vaikka joka päivä. Jos alan vaihto tulee joskus tarpeelliseksi, voisin alkaa vaikka kuumailmapallolentäjäksi... tai hiekkaveistäjäksi. Mahdollisuuksia on monia.